keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Viisastumista?

Eräs ajatus iski hyvin kirkkaana mieleen tässä kesken arkirutiinien. Tajusin, että olen aika onnellinen, kaikesta huolimatta. Mietin pitkästä aikaa nykyhetken tuntojani ja fiiliksiäni oikein tunnustellen, olenko tasapanossa omien ajatusteni kanssa? Välillä on niin kiire, ettei ehdi pysähtyä ajattelemaan, tuntemaan kunnolla niitä tunteita joita tuntee, kuuntelemaan itseään. Tekee hyvää pysähtyä välillä ja pudottaa henkistä painolastia. 

Itselläni on ollut jo pidemmän aikaa ihmeen rauhallinen olo. Tajusin, että olen lakannut pyristelemisen ja tempomisen Aarren sairautta kohtaan. Se ei auta. En voi tietyille asioille yhtään mitään, vaikka haluaisinkin. Niille joille voin jotain, niiden eteen teen kaikkeni. Taistelen aina poikani puolesta, mutta olen lakannut riuhtomasta, enkä väsytä itseäni syytöksillä, turhilla kysymyksillä, pelolla... En anna pimeälle lupaa tulla pääni sisälle. Otteen hellittäminen on tehnyt mielelle hyvää. Matkan varrella on tullut ehkä vähän viisastuttuakin. Mutta totuuden nimissä täytyy myöntää, että kyllä se vielä aika ajoin iskee. Iskee kovastikin. Vaikka välillä tuntuukin, että on päässyt tilanteen tasalle tai osan itsestä on saanut kovetettua, murtuu ne padot edelleen välillä. Kuulunee asiaan.  Tuntuu kuitenkin, että olen jo päässyt eteenpäin ja elämä noin kaiken kaikkiaan tuntuu hyvältä.

En olisi uskonut vielä vuosi sitten, että voisin olla tänä päivänä päässyt tähän pisteeseen oman olon selkiytymisen ja lapsen sairauden hyväksyminen suhteen. Että se on tapahtunut näinkin suhteellisen lyhyessä ajassa. On positiivista tiedostaa, että itsestä löytyy voimaa ja sen voiman turvin jaksan kannatella Aarretta ja elää eteenpäin luottavaisena. Oman pääkopan sisällä tapahtuu siis edistystä. Toivon, että joku toinen jossain siellä, joka on lapsensa sairauden ja sen tuoman järkytyksen syövereissä, näkisi edes hitusen toivoa ja valoa tunnelin päässä. Tai voisi edes uskoa siihen. Pimeässä rämpineenä tiedän, miten hirveää on antaa pelolle valta, se kun maa katoaa jalkojen alta. Aurinko ei paista ehkä tänään, mutta se paistaa vielä joskus.

2 kommenttia:

  1. ☺ Hienoja tuntoja! Olet ihan paras äiti Aarrelle. Ihania kesäpäiviä teidän perheelle ❤❤❤❤

    VastaaPoista
  2. Luen blogiasi. Elän niitä samoja tunteita ja ajatuksia. Onneksi joku osaa pukea ne sanoiksi. Sitä vain niin harvoin pulpahtaa pinnalle, että senkin ajan vain haukkoo henkeään. Toivon olevani joskus tuossa vaiheessa, edes jonkinlaisessa hyväksymisessä. Ehkäpä tämä prosessi on käytävä vain läpi. Mutta koska se päättyy, missä on määränpää?

    VastaaPoista