keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kadonnut minä

Kuka minä olen? Muuta kuin äiti, huoltaja tai omaishoitaja? Puristan kaikkia lankoja käsissäni tiukasti, ettei maailma romahda, niinkuin se minusta olisi kiinni. Olen miettinyt kuluneen vuoden aikana paljon sitä, onko tämä elämäni omaani vai jonkun toisen. Olinko joskus jotain muuta, ajattelin toisin, tein asioita toisin, tunsin toisin. Kadotinko itseni?

Vuoden verran olen ollut hukassa. Hukassa on outo, tuntematon, pilvinen paikka. Siellä värisävyt haalistuvat, muuttuvat melkein mustiksi. Ja oma itse unohtuu, vaipuu uneen tai horrokseen, tilalle tulee huolta, surua ja pelkoa. Joku toinen minä. Ja kaikki se täyttää mielen ja pään äärimmilleen. Hukassa on paikka, jonne tipahdin aivan yhtäkkiä, kun tajusin nuorimmaisen lapseni olevan hyvin sairas. Räpiköin eksyksissä unohtaen kuka olinkaan ja mikä teki minusta minut. 

Tänä syksynä tuntuu siltä, että olen päässyt tuosta ahdistavasta paikasta pois. Ihan yllättäen. Ja alan muistaa mitkä asiat tekivät minusta onnellisen. Voin tehdä asioita ilman, että synkkä seuraa. Tunnen iloa ja välillä innostusta. 

Vaikka Aarren sairaus on muuttanut elämäämme aika kauas tavallisesta lapsiperhearjesta, koen silti että elämme nyt omaa tavallista arkeamme. On iso helpotus tuntea että elää omaa elämäänsä eikä ole hukassa. Vaikka mikään ei ole olennaisesti muuttunut Aarren tilanteessa, ei ainakaan parempaan, olen ehkä päässyt kiipeämään asioiden prosessoinnissa jollekin välietapille. Tällä välietapilla saa huilata ja katsella maisemia ympärillään ihan rauhassa. Näen menneen ja ehkä aavistuksen tulevasta ja tuntuu että olen taas oma itseni, muutaman uudenlaisen elämänkokemuksen kartuttama ja muovaama, mutta silti edelleen minä. 

1 kommentti:

  1. Tuttuja tuntoja....... jatkuvaa pelon sekaista elämää, kropan kaikki lihakset jännittyneessä tilassa koko ajan, odottaen jotain pahaa tapahtuvaksi, muutut vuorokaudet ympäriinsä päivystäväksi pelastusyksiköksi!! Kunnes on saanut käsitellä asiaa riittävästi. Kunnes aikaa on kulunut riittävän paljon, voit olla äiti, nainen! Elää elämää, arkea ja juhlaa. Muuttua pelastusyksiköksi vain tarvittaessa. Rentouttaa lihakset aina, kun on seesteistä....... Meillä kohta 4,5 vuotta Taavin sairauden alusta. Jo on jonkin aikaa voinut elää ilman alituista panikointia, onneksi! Nää asiat vaan vaatii oikeesti oman aikansa, sen ajan, että saa asiat sellaiseen järjestykseen omassa itsessään, että on helppo olla. Halit koko perheelle!! Arvokas asia, että löydät itseäsi uudelleen! ♡♡♡♡

    VastaaPoista