perjantai 11. huhtikuuta 2014

Pusertaa

On aika uuvuttavaa, että ilon hetkiä pitää oikein etsimällä etsiä, että niitä löytyisi päivään. Ja niitä on  kuitenkin pakko tiristää jostain irti, koska ilman ilon hetkiä ei vaan jaksa. Kerään hyvän hetken sieltä, toisen täältä, punon niitä yhteen kuin suojaksi ja koitan vakuuttaa itselleni, että jossain vaiheessa ne hyvät hetket voittavat huonot.

Sanotaan, että lapset ovat lahja ja tuovat vanhemmilleen paljon iloa, monia onnen sekä ylpeyden hetkiä ihan jo omalla persoonallaan sekä tietenkin kehityksensä kautta. En keksi mitään riemullisempaa, kuin seurata puolitoistavuotiaan lapsen touhuiluja, jatkuvaa uuden oppimista ja elämänilon pursuamista jokaisesta pienestä hetkestä. Täydellisiä ilon hetkiä.  Mutta Aarre ei touhua, eikä opi uutta. Mun lahjani on mennyt rikki, enkä osaa sitä korjata ehjäksi vaikka kuinka tahtoisin.

Katson nuorempaa lastani ja tunnen syvää hätää ja huolta. Näyttää siltä, että mennään aina vain taaksepäin, kehitys taantuu, lapsen olemus muuttuu ja se tärkein, persoona, häviää hiljalleen. Päivässä on kovin vähän niitä hetkiä, jolloin voin tuntea täyttä iloa ja onnea tämän lapsen kautta. Täyttä sillä tavoin, ettei mikään varjostaisi sitä onnen tai ilon hetkeä. Haluaisin, mutta en vaan pysty karistamaan pelon varjoa hyvien hetkien yltä. Tunnen syyllisyyttä ja häpeää siitä, että tunnen mitä tunnen, vaikka toki lastani rakastan niin että sattuu. Ja nimenomaan - nyt se sattuu.

1 kommentti: