keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Pahan mielen painajainen

Ei hyvää yötä eikä päivääkään. Taas vaihteeksi mielen syövereistä kaivautuu ahdistava olo pintaan, se jota niin kovasti olen yrittänyt piilottaa. Tumma painava pilvi, joka peittää alleen kadottaen valon ja ilon. Kolmen tunnin pätkittäisillä yöunilla ei kai voi odottaakaan kovin riemukasta fiilistä, mutta on tässä muutakin. Pelko nostaa päätään jälleen. Pelkään että Aarre ei saa kunnollista diagnoosia, eikä mitään selviä ja pelkään sitäkin, että jotain selviää. Pelkään ettei lääkitys auta ja että kohtaukset vaan pahenevat ja pelkään lääkkeiden aiheuttamia sivuvaikutuksia. Pelkään lääkärilausuntojen lukemista, paljastuuko sieltä jotain ikävää, mitä lääkäri ei ole meille maininnut. Pelkään kaikkea ja erityisesti sitä pahinta, jota en osaa edes määritellä. Missään ei ole luvattu helppoa elämää, mutta pitikö siitä tulla tällaista?

Tämänpäiväinen lääkärineuvolakäynti ei nostanut mielialaa yhtään. Aarre oli väsynyt ja kitisevä koko käynnin ajan. Taas kyseltiin, kuinka lapsi liikkuu, nukkuu, syö... Ja taas sai vastata: ei liiku, huonosti nukkuu ja jotenkuten syö. Täytin lomakkeen, jossa selvitettiin vanhempien jaksamista ja suhdetta lapseen. Jätin monta kohtaa tyhjäksi, kun en vaan voinut vastata niihin mitään. Kuten kohdat: "Olen iloinen kun lapsi tulee luokseni" (TULISIKIN!) ja "Lapsi on parasta mitä minulle on tapahtunut" (en nyt enää ole siitä niin varma...) Hieman ristiriitaisin mielin lomaketta täytin. Hoitaja vaikutti olevan huolissaan mun jaksamisesta ja lääkäri muistutti että "itsestä pitää muistaa pitää huolta", kun "jatkossa tarvit yhä enemmän voimavaroja erityislapsen kanssa" Juu varmaan on ihan oikeassa, mutta ei tuo silti ollut kovin kannustavaa kuultavaa... 

Oon hetkellisesti kadottanut mun meenvaikkaläpiharmaankiven-asenteen. En jaksa, en halua, eikä huvita hakata päätä siihen valtavaan harmaaseen kiveen. Ehkä kunnon yöunet auttaisivat valaisemaan ajatuksia. Taidan ryömiä peiton alle nukkumaan ja piiloon pahaa maailmaa heti kun saan pojan päikkäreille. Ehkä tää tästä, sainpahan avautua. Helpotti vähäsen.

3 kommenttia:

  1. Tiedän mistä puhut,en voi muuta sanoa kuin hetki kerrallaan,ei edes päivä vaan hetki! Ota apua vastaan jos tarjotaan tai vaadi.Itse en osannut enkä halunnut ja kadun jälkeenpäin.Valoisampia päiviä toivotan ja sitä iänikuista jaksamista.
    Hyviä päiviä koko perheelle!
    T.Meri

    VastaaPoista
  2. kyllä elämä kantaa, näin olen ajatellut. Ehkä joskus tulevaisuudessa voit muistella tämänhetkisiä fiiliksiä ja huokaista helpotuksesta miten hienosti asiat ovatkaan järjestyneet. Oliskin oma kristallipallo ja mieluiten sellainen, joka näyttäisi vain positiivisia asioita ;) tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Kiitos teille ihanaiset <3 Sanoistanne on lohtua enemmän kuin arvaattekaan.

    VastaaPoista