perjantai 7. helmikuuta 2014

Liikaa vaadittu?

Huonosti nukuttu yö takana, päänsärky ja väsymys ovat verottaneet tämän päivän jaksamista. Heikompi olo antaa otolliset puitteet ikävien ajatusten hyökyaallolle ja tyhmänä vielä ruokin noita fiiliksiä lukemalla netistä kaikkea -ei niin kivaa- liittyen erilaisiin oireyhtymiin ja diagnooseihin. Tyhmätyhmä minä. Tulevaisuuden pelko on nostanut jälleen päätään. Huoli tulevasta, omasta jaksamisesta ja kaikesta siitä, mikä ikinä sitten kuvitteellisen tulevaisuusnurkan takana odottaakaan. Tällaisina hetkinä ei auta puhua itselleen järkeä, kun ei se hölmö minä kuuntele järkipuhetta kuitenkaan.

En ole toivonut elämältä mielestäni mitään kovin ihmeellisiä tai utopistisia asioita, vaan ihan tavallista normaalia perusarkea. Onko se nyt niin paljon vaadittu, että elämä olisi ihan vaan tavallista?Turvallisentylsäntavallista. Sitä haluaisin nyt enemmän kuin koskaan. Tuntuu kuin koko normaalin käsite olisi nyt kiskaistu pois mun ulottuvilta, enkä tiedä saanko sitä koskaan enää takaisin. Se tekee olon turvattomaksi. Voiko elämä enää koskaan tuntua tavalliselta ja normaalilta? Jos kaikki onkin tästä eteenpäin vaan erityislapsiarkea ja erityistarpeita, jotka vaativat erityisjaksamista ja erityisäitiyttä. Superäitinä olemista, joka en tosiaankaan ole. Erityisen ahdistava ajatus.

En voi nähdä tulevaan, mutta uskon ajatusteni selkiytyvän ajan kuluessa. Toivon mukaan normaaliuden käsitekin on venyvää laatua. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti