perjantai 24. tammikuuta 2014

Vertaistuki

En ole koskaan ollut mikään yltiösosiaalinen ihminen, joka olisi porukan keskipisteenä ja rennosti höpöttelisi kaikenlaista kenen tahansa tutun tai tuntemattoman kanssa. Ennemminkin vieroksun tilanteita, jossa pitäisi keksiä sanottavaa tyhjästä. Siis sellainen smalltalktyylinen jutustelu on vähän ahdistavaa varsinkin suuressa ryhmässä. Sen sijaan kunnon keskustelut hyvien ystävien tai läheisten kanssa ovat enemmän kun tervetullutta ajanvietettä. 

Nyt pojan sairauden myötä olen löytänyt itsestäni yllättäviä uusia puolia. On tullut tarve löytää vertaistukea, muita vanhempia, jotka painivat samatyylisten ongelmien kanssa ja joiden kanssa voi jutella vaikeistakin asioista ilman turhaa voivottelua, kauhistelua ja vastapuolen sääliä. Aikaisemmin en olisi voinut kuvitellutkaan osallistuvani mihinkään äiti-lapsi ryhmiin, mutta niin vain viime viikolla löysin itseni erityislasten äitien tapaamisesta. Vaikka perheitä on erilaisia, tilanteet ja lasten ongelmat ovat erilaisia, niin silti jollain tavalla tuntuu lohdulliselta, että näiden vaikeuksien kanssa ei ole ihan yksin. Näkee, että pärjää ne muutkin, miksei mekin. 

Puhuminen auttaa ihan oikeasti. Mulla on tarve käsitellä elämäni tähän mennessä haastavinta ja vaikenta asiaa mahdollisimman paljon. Tuntuu, että mitä tarkemmin asiaa käyn läpi, sitä nopeammin pääsen eteenpäin. En halua jumittua ahdistuksen syövereihin, vaikka se usein vielä vallan saakin. Uskon, että tilanteen kanssa voi päästä sinuiksi, oppia elämään tätä uutta arkea niin, että se tuntuisi omalta eikä vieraalta. Käyn perheneuvolan psykologilla vuodattamassa tuntojani kerran pari kuukaudessa. Perheenä käymme myös pikkulapsipsykiatrian vastaanotolla, ihan vaan höpöttelemässä, mitä kaikkia ajatuksia tämä pojan sairaus ja perheen muuttunut tilanne herättää.

Ja sitten on netti, joka mahdollistaa tämän ystäväpiirin ja vertaistukiverkoston laajentamisen entisestään. Toisista blogeista voi ammentaa myös yllättävän paljon. Ja onhan sitä lisäksi monenlaisia nettisivustoja, facebook-ryhmiä ym. Tämä oma blogi on myös osaltaan kanava purkaa mielessä pyöriviä asioita ja mahdollisuus tallentaa tulevaisuutta varten pojan lapsuutta ja toivottavasti myös niitä kehitysaskeleita. Ehkäpä joku saa tästä tarvitsemaansa vertaistukea?

Mutta aikansa kaikelle. Aina ei huvita jutella ja joskus tekee hyvää olla hiljaa tai sitten puhua jostain ihan muusta kuin pojan sairaudesta, kehityksestä tai ennemminkin siitä ettei kehitystä juuri tapahdu. Välillä on saatava ajatukset muualle ja silloin on mukava, että on niitä ystäviä jotka ymmärtävät senkin jos sanon, että tällä kertaa en halua jutella mitä mulle/meille kuuluu, vaan mitä kuuluu sulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti