perjantai 10. tammikuuta 2014

Upoksissa

Elämä ei ole koskaan tuntunut niin pelottavalta ja epävarmalta kun tällä hetkellä. Oman lapsen sairaus ja sen välitön seuraus, suuri huoli, varjostaa koko perheen eloa ja oloa. Näkymätön, synkkä musta pilvi muistuttaa olemassaolostaan joka ikinen aamu kun saan silmäni auki. 

Tuntuu kuin olisin upoksissa, hukassa omassa elämässäni, joka ei enää tunnu omalta, tutulta tai turvalliselta, vaan joka äkkiarvaamatta on muuttunut kovin pelottavaksi ja ahdistavaksi paikaksi. 

Välillä tuntuu ettei saisi henkeä. Mistään ei saa otetta, ei oksaa, jolla kiskoa itsensä ylös rannalle. Käyn ajoittain pinnalla ja silloin pienen ohikiitävän hetken tuntuu että ehkä tästä selvitään, ehkä kaikki ei olekaan niin huonosti. Kunnes taas sukelletaan. 

Päivät lipuvat eteenpäin, elämä tuntuu jonkun toisen elämältä. Vieraalta. On terapioita, lääkärikäyntejä, tutkimuksia, selvittelyä, papereiden täyttämistä. Mutta mikään ei saa pientä poikaani terveeksi. 

Haluan päästä pinnalle, saada perspektiiviä tilanteeseen, mutta koska mitään varmuutta ei ole mistään, jatkan ajelehtimista suuren virran vietävänä, jossa omilla toiveilla ei ole merkitystä eikä määränpäästä tietoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti